The Mist Closes Behind Her

On her last afternoon, Polly climbed high above the coast one more time, above the tea terraces, the crater with its two lakes, and the quiet forest where the priolo still calls from deep in the laurel trees. From up there the island looked exactly like what it is: one long chain of old volcanoes, still faintly warm, still slowly cooling into green.

Viimeisenä iltapäivänään Polly nousi vielä kerran korkealle rannikon yläpuolelle, teepengermien, kaksijärvisen kraatterin ja hiljaisen metsän yli, jossa priolo yhä huutelee syvältä laakeripuiden keskeltä. Sieltä ylhäältä saari näytti täsmälleen siltä mitä se on: yhdeltä pitkältä vanhojen tulivuorten ketjulta, yhä hieman lämpimältä, yhä hitaasti vihreäksi jäähtyvältä.

Fishing boats were heading back into the harbor below, small white shapes trailing thin wakes across a darkening sea, and lights were coming on one by one along the coast road. The smell of woodsmoke drifted up from somewhere near the shore, mixing with the last of the salt air.

Kalastusveneet suuntasivat takaisin satamaan alhaalla, pieninä valkoisina hahmoina jotka vetivät ohuita vanavesiä tummuvan meren yli, ja valot syttyivät yksi kerrallaan rannikkotietä pitkin. Puunsavun tuoksu ajelehti ylös jostain rannan läheltä ja sekoittui viimeiseen suolaiseen ilmaan.

A bank of fog rolled in off the ocean the way it had all week, sliding first over the crater, then the tea fields, then the harbor itself, folding the whole island out of sight beneath her. Polly had watched it do this before, patient and unhurried, as if the island preferred to disappear slowly rather than all at once.

Sumuvalli vyöryi valtamereltä samalla tavalla kuin koko viikon ajan, liukuen ensin kraatterin, sitten teepeltojen ja lopulta sataman yli, kääriden koko saaren pois näkyvistä hänen altaan. Polly oli nähnyt sen tekevän näin ennenkin, kärsivällisesti ja kiirehtimättä, aivan kuin saari katoaisi mieluummin hitaasti kuin kerralla.

She turned out over open water while the last of the light held on the horizon, leaving behind an island still cooking its dinner underground, still growing its tea one careful leaf at a time, and still, somewhere deep in an old forest, keeping a small grey bird safe.

Hän kääntyi avomerelle, kun viimeinen valo vielä viipyi horisontissa, ja jätti taakseen saaren joka yhä kypsensi illallistaan maan alla, yhä kasvatti teensä yksi huolellinen lehti kerrallaan ja yhä, jossain syvällä vanhassa metsässä, piti pienen harmaan linnun turvassa.