Leaving at First Light

On her last morning, Polly climbs to the watchtower one final time, and finds Berta already there, which is odd for a creature who claims to despise climbing. The marten shrugs. Somebody has to check that the sunrise is done properly, she says. They sit together on the old stones while the sky goes about its slow, spectacular business.

Viimeisenä aamunaan Polly kiipeää vartiotornille vielä kerran ja löytää Bertan jo sieltä, mikä on outoa olennolle, joka väittää inhoavansa kiipeämistä. Näätä kohauttaa harteitaan. Jonkun on tarkistettava, että auringonnousu tehdään kunnolla, hän sanoo. He istuvat yhdessä vanhoilla kivillä, kun taivas hoitaa hidasta, suurenmoista työtään.

First light touches the tower, then walks down the wall, then spills across the rooftops, and for a few minutes the whole town glows rose and gold, as if the houses were lit from inside. The bells of the flock sound faintly from the high meadows. Down in the gorge, the river keeps its ancient loop, holding the town the way it has held it for a thousand years.

Ensimmäinen valo koskettaa tornia, kävelee sitten muuria alas ja läikkyy kattojen yli, ja muutaman minuutin ajan koko kaupunki hehkuu ruusuisena ja kultaisena, ikään kuin talot olisi sytytetty sisältäpäin. Katraan kellot kuuluvat vaimeina korkeilta niityiltä. Alhaalla rotkossa joki pitää ikivanhan silmukkansa ja kannattelee kaupunkia niin kuin on kannatellut tuhat vuotta.

Berta does not do farewells, she announces, and then does one anyway, pressing a dried fig into Polly's wing with great firmness. For the road, she says. Towns like this one do not mind being left, she adds, because they know that leaving is the first half of coming back. Then she trots away down the wall, tail high, without looking around.

Berta ei harrasta hyvästejä, hän ilmoittaa, ja tekee sitten yhdet joka tapauksessa painamalla kuivatun viikunan Pollyn siiven alle suurella päättäväisyydellä. Matkaa varten, hän sanoo. Tällaiset kaupungit eivät pahastu lähtemisestä, hän lisää, sillä ne tietävät, että lähteminen on palaamisen ensimmäinen puolisko. Sitten hän tepastelee muuria pitkin pois, häntä pystyssä, katsomatta taakseen.

Polly lifts off from the tower and lets the river show her the way out, following the green water through the gorge until the pink town folds away behind the hills. The fig, she decides, will be for later, somewhere far from here, when she needs to taste a small pink town again.

Polly nousee tornista ja antaa joen näyttää tien ulos, seuraa vihreää vettä rotkon läpi, kunnes vaaleanpunainen kaupunki taittuu kukkuloiden taakse. Viikuna, hän päättää, säästyy myöhemmäksi, jonnekin kauas täältä, hetkeen jolloin hän tarvitsee pienen vaaleanpunaisen kaupungin makua.