Lähtö aamun ensivalossa

Viimeisenä aamunaan Polly kiipeää vartiotornille vielä kerran ja löytää Bertan jo sieltä, mikä on outoa olennolle, joka väittää inhoavansa kiipeämistä. Näätä kohauttaa harteitaan. Jonkun on tarkistettava, että auringonnousu tehdään kunnolla, hän sanoo. He istuvat yhdessä vanhoilla kivillä, kun taivas hoitaa hidasta, suurenmoista työtään.

Ensimmäinen valo koskettaa tornia, kävelee sitten muuria alas ja läikkyy kattojen yli, ja muutaman minuutin ajan koko kaupunki hehkuu ruusuisena ja kultaisena, ikään kuin talot olisi sytytetty sisältäpäin. Katraan kellot kuuluvat vaimeina korkeilta niityiltä. Alhaalla rotkossa joki pitää ikivanhan silmukkansa ja kannattelee kaupunkia niin kuin on kannatellut tuhat vuotta.

Berta ei harrasta hyvästejä, hän ilmoittaa, ja tekee sitten yhdet joka tapauksessa painamalla kuivatun viikunan Pollyn siiven alle suurella päättäväisyydellä. Matkaa varten, hän sanoo. Tällaiset kaupungit eivät pahastu lähtemisestä, hän lisää, sillä ne tietävät, että lähteminen on palaamisen ensimmäinen puolisko. Sitten hän tepastelee muuria pitkin pois, häntä pystyssä, katsomatta taakseen.

Polly nousee tornista ja antaa joen näyttää tien ulos, seuraa vihreää vettä rotkon läpi, kunnes vaaleanpunainen kaupunki taittuu kukkuloiden taakse. Viikuna, hän päättää, säästyy myöhemmäksi, jonnekin kauas täältä, hetkeen jolloin hän tarvitsee pienen vaaleanpunaisen kaupungin makua.