Berta ja nojaavat talot

Polly herää kynsien rapinaan kiveä vasten. Iäkäs kivinäätä tarkkailee häntä syöksytorvesta, viikset edellä. Hän esittäytyy Bertaksi, kertoo asuneensa näiden muurien sisällä kauemmin kuin useimmat katot ja tarjoutuu oppaaksi ennen kuin päivä kuumenee. Näädän kierros, hän varoittaa, kulkee oikoteitä. Polly sanoo olevansa erinomainen oikoteissä.

Albarracínin kujat eivät usko suoriin linjoihin. Ne nousevat portaina, sukeltavat holvikaarien ali ja puristuvat talojen väliin, kunnes puiset parvekkeet ylhäällä melkein koskettavat toisiaan, niin että naapurit voisivat ojentaa sokerikupin toisilleen kurkottamatta pitkälle. Seinät on rapattu siihen pehmeään vaaleanpunaiseen, joka syntyy paikallisesta maasta, ja jokainen ovi tuntuu rakennetun hieman odotettua pienemmälle kulkijalle.

Eräässä kulmassa Berta pysähtyy museo-oppaan ylpeydellä. Heidän yläpuolelleen kohoaa talo, joka nojaa joka suuntaan yhtä aikaa, kapea alhaalta, leveä ylhäältä, eikä siinä ole ainuttakaan suoraa reunaa. Sitä kutsutaan nimellä la Julianeta, ja se on luultavasti Espanjan valokuvatuin vino talo. Se on seissyt näin vuosisatoja, Berta sanoo, mikä on enemmän kuin useimmat suorat talot saavat aikaan.

He päättävät aamun katolla ja jakavat viikunan, jonka Berta taikoo esiin jostakin. Heidän alapuolellaan vaaleanpunainen kaupunki järjestäytyy portaiksi ja savupiipuiksi. Polly kysyy, miten kukaan löytää täällä perille. Berta miettii. Perille ei löydetä, hän sanoo. Kaupungin annetaan eksyttää ystävällisesti, ja sitten ollaan kotona.