Kaupunki joen sylissä

Polly seuraa jokea pohjoiseen kuivien kukkuloiden halki, missä kesän ruoho on palanut leivänkuoren väriseksi. Vesi kaartaa vasemmalle, sitten oikealle ja uurtaa syvän vihreän uoman kallioon. Sitten se tekee viimeisen, laiskan silmukan, ja silmukan sisällä seisoo kaupunki. Vaaleanpunaiset talot kipuavat rinnettä riveissä, pinottuina kiveä vasten kuin hyllyä vasten nojaavat kirjat.

Tämä on Albarracín, ja täällä asuu noin tuhat ihmistä, vähemmän kuin suurkaupungin yhdellä kadulla. Talot on rapattu pehmeän ruusun ja ruosteen sävyihin, ja niiden puiset parvekkeet nojaavat kujien ylle kuin kuunnellakseen. Korkeimpien kattojen yläpuolella kivimuuri kiipeää paljasta harjannetta ylös ja jatkaa kiipeämistään kauas sen pisteen ohi, jonka kohdalla jokainen järkevä muuri olisi pysähtynyt.

Polly liitää kattojen yli ja laskeutuu pienelle pääaukiolle juuri kun valo muuttuu kultaiseksi. Aukio on tuskin olohuonetta suurempi. Suihkulähde mutisee itsekseen nurkassa. Avoimesta ovesta leijuu tuoreen leivän tuoksu, ja jostain ylempää kantautuu lampaankellon kalahdus, ääni jonka nämä vuoret ovat tunteneet vuosisatojen ajan.

Hän asettuu suihkulähteen reunalle ja antaa illan saapua. Lamput syttyvät yksi kerrallaan, ja vaaleanpunaiset seinät hehkuvat kuin hiillos. Huomenna on kujia tutkittavana ja tuo mahdoton muuri kysyttävänä. Tänä iltana on vain suihkulähde, leivän tuoksu ja kaupunki, joka käy hiljaa nukkumaan joen sylissä.