Muuri joka kiipeää vuorelle

Tänään Polly lähtee kuulustelemaan muuria. Se alkaa kohteliaasti kaupungin laidalta, sitten hylkää kaiken pidättyväisyyden ja ryntää suoraan paljasta harjannetta ylös, torni tornin jälkeen, kuin kiireisen jättiläisen kiviportaikko. Berta tulee mukaan ensimmäiselle portille asti, heilauttaa sitten tassuaan ja jättää kiipeämisen sille, jolla on siivet.

Muurin tarina on vanhempi kuin melkein mikään muu täällä. Yli tuhat vuotta sitten berberisuku nimeltä Banu Razin otti tämän kaupungin omakseen, antoi sille nimensä ja hallitsi pientä valtakuntaa tältä kalliolta. Juuri he pystyttivät ensimmäiset varustukset, ja vaalea nelikulmainen vartiotorni aivan huipulla on vartioinut harjannetta siitä asti.

Polly ratsastaa lämpimällä aamuilmalla tornille ja laskeutuu sen reunalle. Täältä ylhäältä kaupunki näyttää joltakin, joka on kaadettu joen silmukkaan ja jätetty jähmettymään, pelkkiä vaaleanpunaisia kattoja ja mahdottomia kujia. Huuhkaja torkkuu kivien varjoisassa nurkassa. Yövuoro, se selittää avaamatta oranssia silmäänsä kokonaan.

Hän viipyy pitkään ja katselee, kuinka pilvien varjot liukuvat vuoriston yli. Tuhat vuotta katselua, hän ajattelee, ja näkymä muuttuu yhä joka ikinen minuutti. Matkalla alas hän kiittää muuria palveluksesta. Muuri, joka on muuri, ei sano mitään, mutta Polly on jokseenkin varma, että se seisoo hieman suorempana.